lauantai 5. heinäkuuta 2014

TOP: Viikot 1 ja 2

Kaksi viikkoa työssäoppimista on jo takana. Aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Mun piti viime viikolla jo kirjoittaa postausta, mutta en sitten kerennyt ja nyt on jo toinenkin viikko mennyt, niin kirjoitan nyt sitten niistä molemmista. Työt ovat olleet melkolailla niitä samoja, mitä on jo aiemmin navettavuoroissa tehty, mutta päivät ovat olleet rennompia kun lehmät ovat suurimman osan ajasta laitumella. Ei siis tarvitse niin paljon jakaa rehuja tai kolata paskaa, mutta joka aamu lehmät siis täytyy hakea laitumelta lypsylle ja viedä takaisin laitumelle, ja iltapäivällä taas hakea lypsylle ja viedä takaisin laitumelle yöksi.




Lehmillä taitaa olla hyvä ajantaju, kun he ovat aina valmiina vastassa kun on aika lähteä lypsylle. Ennen kuin lehmät tulevat tuohon autotielle, asetamme langat rajaamaan alueen mistä lehmät pääsevät kulkemaan navettaan. Ne ohjaavat lehmät turvallisesti sinne minne pitääkin, ja estävät liikenteen kulun siksi aikaa kun lehmät ovat tiellä. Aina joskus jokunen auto joutuu pysähtymään lankojen toiselle puolelle katselemaan lehmien verkkaista löntystelyä. Eipä nuo painavat utareet painolastina kovin nopeaa viitsi kävellä.

Lehmät päästetään navettaan muutama lehmä kerrallaan, jotta ne saadaan helpommin ohjattua omiin parsiinsa ja kytkettyä kiinni. Kun kaikki ovat sisällä, voi lypsykoneen laittaa päälle ja lypsimet kuljettaa navettaan.


Ennen lypsyä lehmälle laitetaan potkurauta, mikä estää tätä potkimasta lypsäjää tai lypsykonetta, eikä lehmä myöskään pääse makaamaan kesken lypsyn. Potkuraudan ei pitäisi aiheuttaa lehmälle kipua, jos sitä ei laita liian kireälle. Sen jälkeen pyyhitään utareet ja vetimet, otetaan alkusuihkeet ja laitetaan lypsimet kiinni. Lypsimiä laittaessa täytyy varoa, ettei niihin pääse ilmaa, sillä se voi aiheuttaa kipua. Osaan mielestäni jo melko hyvin laittaa lypsimet ilman että niihin pääsee hirveästi ilmaa, mutta lisää vaan harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta...

Lypsyn jälkeen yleensä toinen ruokapöydistä tyhjennetään rehunjämistä, ja tilalle jaetaan uudet. "Pöydät" ovat siis kaksi käytävää molemmin puolin navettaa. Olen parin viikon aikana muutaman kerran jakanut rehut. Ensimmäisellä kerralla sain palautetta, että rehu täytyy jakaa lähemmäs lehmiä ja tasaisemmin, että ei tarvitsisi käsin mennä talikoimaan isoja rehukasoja pienemmiksi. Otin siitä oppia, ja ajoin lähempänä, vaikka pelottikin että törmäänkö rehunjakokoneella parsirakenteisiin vai en. Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että jokainen lehmä saa yhtä paljon rehua, niin ei tarvitse myöhemmin tasata.

Varmolift rehunjakokone. Kuulosuojaimet täytyy muistaa aina laittaa päähän, muuten halkeaa korvat


Oikealla puolella toinen jakokerta, jolloin yhdelle lehmälle piti vielä jakaa vähän lisää ja hieman piti työntää lähemmäs. Vasemmalla viimeisin tulos, ei tarvinnut mennä tasaamaan ollenkaan. Jee!

Sain kuin sainkin rehut jaettua lähemmäs ja tasaisemmin! Olen todella tyytyväinen itseeni ja sain kehuja hyvästä työstä. Aikaa siinä meni ja välillä piti peruuttaa ja suoristella konetta, mutta kyllä se siitä kun harjoittelee, vielä on viisi viikkoa aikaa.

Viime viikon maanantaina odotettiin yhden lehmän, Ilariinan, poikivan. Ilariina on luonteeltaan sellainen, että se kyllä puolustaa vasikkaansa henkeen ja vereen, eikä päästä ketään lähelle. Siispä Ilariina joutui olemaan ketjulla kiinni poikimakarsinassa, jotta poikimishetkellä sitä voi mennä auttamaan jos tarvitsee. Vaarana olisi voinut olla myös se, että Ilariina ahtaassa poikimakarsinassa litistää vasikkansa alleen stressatessaan ihmisiä ympärillään tai jotakin muuta. Viime torstaina Ilariinan vasikka sitten syntyi, ja se käytiin heti vetämässä jaloistaan karsinasta ulos ja vietiin Ilariinan eteen ruokintapöydälle, jotta se saisi nuolla vasikkansa puhtaaksi. Ei se sitä kuitenkaan nuollut, puhisi vaan hermostuksissaan ympärillä oleville eläintenhoitajille ja väliin huusi. Hirveän paha olo siitä tuli, nähdä toinen ketjussa pienessä karsinassa ja vasikka viedään pois.

Vasikka viettää ensimmäisen viikkonsa pienessä yksittäiskarsinassa miettien, missä äiti on, eikä koskaan saa tuntea hänen lämpöään. Tämä vasikka nimettiin äitinsä mukaan Lilariinaksi.

Seuraavana päivänä Ilariina huusi, varmaan miettien missä vasikkansa on. Ja heidätkin erotettiin toisistaan, jotta ihminen saisi juoda toisen lajin lapsen ensimmäiseksi ravinnoksi tarkoitettua maitorauhasten erittämää nestettä. Noin 15 kuukauden iässä (ollessaan tarpeeksi kookas) tämäkin lehmävasikka keinosiemennetään, jonka jälkeen se odottaa omaa vasikkaansa noin 9 kuukautta, ja sitten menettää sen. Tämä tapahtuu uudelleen yleensä kerran vuodessa. Keskimäärin kolmen vuoden iässä maidontuotanto vähenee sen verran alhaiseksi, että lehmää ei ole enää kannattavaa pitää, ja se menee lihoiksi. Sonnivasikat menevät yleensä aina lihoiksi noin vuoden iässä. Ja vain koska ihmisen on pakko saada toisen maitoa ja kudosta vatsansa täytteeksi ja makuhermojaan hivelemään. Aivan
järkyttävän järjetöntä ja surullista.

“The time will come when men such as I will look upon the murder of animals as they now look on the murder of men.” ― Leonardo da Vinci    

Sitä aikaa saa varmasti vielä odotella, kun eläimetkin saavat vapautensa takaisin, mutta niin kauan kun on joku, jota kohdellaan kaltoin, on varmasti joku, joka taistelee.

"The real struggle in being vegan doesn’t involve food. The hardest part about being vegan is coming face-to-face with the darker side of humanity and trying to remain hopeful. It’s trying to understand why otherwise good and caring people continue to participate in needless violence against animals for the sake of their own pleasure or convenience."  ― Jo Tyler

Näihin sanoihin on varmaan hyvä lopettaa. Olen kahden viikon aikana kiintynyt lehmuihin vieläkin enemmän, tullut entistäkin surullisemmaksi niiden puolesta, ja samaan aikaan olen vieläkin varmempi siitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Nimittäin auttaa eläimiä niin paljon kuin voin :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti